Suokkipoikien toilailut (Murhe & Retku)

sh-o-K.B. Murheenkryyni
Jääräpäinen ravuri, jonka kanssa kokeillaan onnea myös ratsastuskisoissa.

sh-o-Joogin Ketjureaktio
Leppoisa kaveri, jolla ei ole kiire mihinkään

Nissan Micra jäi selkäni taa kun lampsin kohti tallia. Olin jo aikaisemmin käynyt liikuttamassa Jätkän Ruellessa ja nyt oli vuorossa orikaksikko Murhe ja Retku.
Koska päivänvaloa ei hirveästi näin joulukuussa ollut ja Murheella oli tänään vuorossa kevyt juoksulenkki, otin orin ensimmäisenä käsittelyyn.
Ori osasi kerrankin käyttäytyä ja seurasi minua nätisti talliin, jossa varustin sen ajokamppeilla ja talutin ulos. Pyysin paikalle saapunutta Kasperia pitämään oria kiinni sillä aikaa, kun sain sille kärryt perään ja iskettyä takamukseni penkkiin.
"Voit päästää irti" sanoin miehelle ja tämä teki työtä käskettyä.
Murhe lähti rauhallisesti eteenpäin ja huikkasin Kasperille tulevani takaisin tunnin sisällä.
"Jos mua ei näy niin soita ambulanssi!" naureskelin perään.

Murheella meinasi olla menohaluja, joten jouduin pidättelemään oria urakalla ja muistuttaa, että kyseessä oli nimenomaan RAUHALLINEN juoksulenkki. Ei mikään tukka putkella höseltämistä. Lumi vain pöllysi orin ravatessa reippaasti etenpäin.
Hieman minua harmitti ettei aikani tuntunut riittävän kaikille omistamilleni hevosille, mutta Murhetta miettiessäni ei tullut mieleenkään että siitä luopuisin. Saatika Retkusta. Pallerot herroilta voisi kyllä poistaa... Mutta katsotaan nyt. Ihan hyvinhän ne osasivat käyttäytyä vaikka ne killuttimet siellä haarojen välissä roikkuikin.
Käännyimme parin kilometrin jälkeen takaisin tallille ja Murhe malttoi kerrankin mennä kotia kohti ihan maltillisesti. Hyyyyvä poika!

Tallille päästyämme hoidin Murheen huolellisesti, nakkasin sille fleeceloimen niskaan ja pistin sen karsinaansa "jäähtymään".
Kävin hakemassa Retkun estetreenejä varten.

Alkutreeneissä retkumaiseen tapaansa ori vaikutti siirapissa tarponeelta etanalta, mutta kunnollisen verryttelyn jälkeen sain orin heräämään ja kulkemaan hienosti muodossa.
Aloittelimme hyppäämään pieniä kavaletteja ja ori pomppi matalien esteiden yli vaivatta. Olin pyytänyt tallilla pyörinyttä tyttöä - jonka nimeä en nyt muista - tulemaan avuksi esteiden korkeuden nostamisessa ja tämä teki sen mielellään.
Retku kieltäytyi kerran ja pari pudotustakin tuli, mutta muuten meidän estetreenit menivät ihan hienosti. Paremminkin olisi voinut mennä, mutta ei aina voi onnistua!
Kiittelin niin Retkua kuin tyttöäkin ja lopettelimme siltä päivältä.
Hoidon orin ratsastuksen jälkeen ja jätin senkin omaan karsinaansa ihmettelemään loimeen käärittynä. Koska minulla oli jo hieman kiire, jätin taukohuoneeseen lapun jossa pyysin riisumaan oreilta loimet pois viimeistään iltaruokinnan aikaan.
Sitten olikin aika lähteä kotia kohti...

"Hä? Mää vai?" Hilja ihmetteli kun pyysin häntä kipuamaan Murheen selkään pientä ratsastustreeniä varten.
"Sää sää, en mä täällä muitakaan näe!" naurahdin ja ojensin tytölle kypärän käteen. Murhe seisoskeli tylsistyneen näköisenä käytävällä ja näytti odottavan, että liikkuisimme edes johonkin suuntaan.
Hilja kohautti olkiaan, painoi kypärän päähänsä ja nyökkäsi merkiksi, että valmiina ollaan.
"Taluta sä se tonne kentälle... Oo jämäkkä äläkä anna sen pelleillä! Mä tuun tässä sun vieressä koko ajan, tukena ja turvana!" höpötin irrottaessani suomenhevosta ketjuista.
"Enköhän mä pärjää!" tyttö sanoi reippaasti ja nappasi Murheen itselleen. "Ei se Ginakaan mistään helpoimmasta päästä ole!"
Seeelvä.

Hienosti tyttö pääsi Murheen kanssa kentälle asti, nousi selkään ja komensi orin vauhtiin. Murheelle teki ihan hyvää, että sillä ratsasti välillä joku muukin kuin minä. Ja koska Hilja oli tylsistyneen näköisenä pyöriskellyt tallissa, olin päättänyt kysäistä tätä avukseni.
"Ratsasta sitä vain rohkeammin eteenpäin! Se muuten leikkii laiskiaista loppuun saakka jos ei pidä jöötä koko ajan..." ohjeistin Hiljaa.
Hirveästi minun ei tarvinnut tätä neuvoa. Hiljalla näytti natsaavan Murheen kanssa kemiat yhteen tosi hyvin ja olin jopa hieman yllättynyt. Murhe kun ei aina mikään helpoin kaveri ollut.
Kun oli aika lopetella, Hilja näytti hieman pettyneeltä.
"Hitsi tää oli ihana!" Hilja huokaisi onnellisena, kun laskeutui sabinon orin selästä.
"Saat sä sitä joskus lainata, jos haluat..." kerroin ja nuori naisenalku nyökkäsi innostuneena luvaten miettiä asiaa.
"Sä varmaan voit hoitaa sen? Mun pitää Retkun kanssa vielä vähä treenailla..." kysäisin kuin ohimennen ja Hilja suostui ilomielin. "Se saattaa olla vähän hösö siinä harjauksen aikana, mut mä uskon että pärjäät!"

Retkukin yllätti minut tänään positiivisesti. Se ei ollut mikään tahmajaakko vaan oli alusta asti kuuliainen ja vastaanotti apuni mukisematta tehden sen, mitä pyysinkin. Mikä ihmeen tilapäinen mielenhäiriö näille mun pojille oli iskenyt? Olin aivan varma, että Murhe olisi pitänyt Hiljalle pienen rodeoshow:n ja Retku olisi leikkinyt laiskajaakkoa ratsastaessa, mutta vielä mitä.
Ihanaa, poijjaat, ihanaa! Tehän osaatte olla ihan hevosiksi. Joskus.